Viikon naurut 4

Viime aikoina ei olla hykerrelty naurusta vaan menty kyynel silmäkulmassa eteenpäin. Mummoni lähti paremmille marjamaille pari viikkoa sitten. Pitkän välimatkan takia ei oltu mummon kanssa edes viikottain tekemisissä ja tuntuu, että en ole vieläkään sisäistänyt, että olen ihan mummoton. Eihän tässä pitänyt näin käydä. Meidän mummo oli supermummo, alle seitsemänkymppinen tehopakkaus, jolla oli kylän komeimmat kukat ja jolta olisin halunnut oppia vielä paljon.

Vaikka surua ei voi verrata, tuntuu hölmöltä "mainostaa" omaa menetystään. Äitini menetti oman äitinsä, siskot ainoan heidän elämässään mukana olleen isovanhemman, tädit palan tukiverkkoaan ja nuorilla serkkuilla on ainoastaan häilyvät muistikuvat mummosta, jolla oli aina pakastimessa jäätelöä tai namuja siinä tietyssä kaapissa. Imperfektin käyttäminen mummosta puhuttaessa näyttää ja tuntuu vielä todella hassulta ja välillä mielessä pyörii todella oleelliset kysymykset, kuten: "Kuka nyt neuloo miun lapaset?". 


Mutta tosiaan, on meillä myös hymyilty ja hihitelty. Tämä tapahtui noin kolmisen viikkoa sitten, kun olin keittiössä tyhjentämässä tiskikonetta ja jätin rakkaat riiviöt hetkeksi kaksin. Yhtäkkiä kuuluu Kertun huuto:

"Äitiiii, katooo. Dopsilla on mekko päällä!"